Eräällä Kaspian meren saarella luultiin Fanesien asuvan. Ne muka olivat viittäkin metriä pitkiä, ruumis oli marmorivalkoinen, mutta korvat niin suuret, että fanesi saattoi yöksi kääriytyä niihin. Blemmyit tai Lemnit, joitten Strabon ja Plinius luulivat asuvan jossain Afrikassa, olivat päättömiä, silmät ja suu keskellä rintaa. Kirkkoisätkin uskoivat niihin kiven kovaan ja ne piirrettiin kaikille kartoille. Suuttomat eli Astomit vaelsivat Gangeen rannoilla. Kun he eivät voineet syödä, niin he sen sijaan haistelivat kukkien, juurien ja hedelmien tuoksua. Poistuessaan kauemmaksi kotoaan he ottivat metsäomenan eväikseen, haistellen sitä, aina kun tuli nälkä. Väkevämmästä hajusta he olisivat kuolleet. Mutta varsinkin koirankuonolaisilla on tärkeä sija Keskiajan kansatieteessä, joka otti ne vastaan kreikkalaisena perintönä. Koirankuonolaisten keksijä tai ainakin tunnetuksi tekijä oli kreikkalainen lääkäri Ktesias, joka viidennen vuosisadan lopulla oleskeli niin pitkät ajat Persian hovissa. Hän ja hänen mukaan myöhemmätkin kirjailijat luulivat koirankuonolaisten asuvan Intiassa. Keskiajan maantieteilijät piirtelivät niitä sinne tänne. »Intiassa kuuluu olevan», kirjottaa Plinius, »semmoisia ihmisiä, joilla on koiran pää. He vaatettavat itsensä eläinten nahkoilla, haukkuvat kuin koirat ja tällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa. Hampaat ovat koiranhampaita kookkaammat, kynnet samanlaiset kuin koiralla, suuremmat vain ja tylsemmät. He asuvat vuoriston kaltailla aina Indos joelle saakka. Mutta vaikka heidän ihovärinsä on musta, niin eivät he kuitenkaan ole ensinkään pahaluontoisia. Varsin hyvin he ymmärtävät muitten Intialaisten kieltä, joitten kanssa keskustelevat, mutta itse he eivät voi vastata, ainoastaan haukkuvat, viittovat kädellään, osottelevat sormillaan, samaan laatuun kuin kuuromykät. Ja he syövät raakaa lihaa.» Paljon on vielä uudempinakin aikoina väitelty tästä merkillisestä kansasta. Mikä on sitä pitänyt apinoina, mikä Hindustanin paarioina, mikä Australialaisina, joita muka oli Intiaan eksynyt. Yleiseksi mielipiteeksi on kuitenkin vakaantunut, että Ktesiaan koirankuonolaiset mahtoivat olla Intian varhaisimpia alkuasukkaita, joista on nykyisiin saakka säilynyt tähteitä Dekanin epäterveellisimmissä kuumeviidakoissa. Keskiajalla luultiin koirankuonolaisia olevan monessakin maassa. Marco Polo esim. oli löytävinään heitä Sumatran pohjoispuolella olevista saarista. Mutta varsinkin Afrikaa luultiin niitten kotimaaksi, ja sinne saattoikin huoletta sijottaa vaikka mitä hirviöitä, sillä Afrikan sisäosat pysyivät aina uusimpaan aikaan saakka melkein kokonaan tuntemattomina.
Vanhoilta Keskiaika niinikään peri tarun kääpiökansasta, »Pygmeistä». Helleenien vanhassa kirjallisuudessa voimme seurata niitten jälkiä taapäin aina Homeroksen runoihin saakka. Iliadissa muun muassa kuvataan Pygmeitten hullunkurista tappelua kurkien kanssa. Aristoteles luuli kääpiöitten asuvan Niilin latvoilla, ja sieltä ne viime vuosisadalla todella löytyivätkin. Useat matkustajat löysivät sieltä syvimpäin aarniometsäin kätköistä tavattoman pieniä ihmisiä. Paljon on pohdittu, kuinka jo muinaisuudessa saattoi olla Välimeren rannoilla tietoja näistä pimeimmistä seuduista, jotka vasta miespolvi takaperin ovat meidän aikamme maantieteen näköpiiriin tulleet. Luultavaa on, että taru kääpiöihmisistä vähitellen kulki sisämaasta Niilin varsia pitkin alaspäin. Vielä viime vuosisadalla kertoivat Khartumin tuolla puolen nuubialaiset venemiehet Schweinfurtille kaikenlaisia kummia juttuja maan sisäosissa asuvista kummista ihmisistä, joita ei siihen saakka vielä kukaan europpalainen ollut nähnyt. Keskiajan kääpiökansat perustuivat kokonaan noihin vanhoihin taruihin. Se haaveili Pygmeitten asuvan milloin Afrikan rannoilla, milloin Intian vuoristossa, taikka Tibetissä, Kiinan rajoilla. Katalonialaisessa maailmankartassa vuodelta 1375, joka on Keskiajan maantieteen parhaita varhaisia asiakirjoja, on mainittuun seutuun kuvattu kolme pienikasvuista miestä, jotka täysissä tamineissa taistelevat viittä kurkea vastaan. Viereen on kirjotettu: »Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan. Tähän rajottuu Chatain (Kiinan) ruhtinaan valtakunta.»
Nämä esimerkit Keskiajan kansatieteestä osottavat, että käsitykset ihmisistä ja kansoista ovat Uuden ajan kuluessa käyneet yhtä perinpohjaisen kehityksen kautta, kuin tiedot maailman rakennuksesta ja maan luonnon ilmiöistä. Keskiajan puolustukseksi kuitenkin mainittakoon, että kansatieteen alalla hyvin alkuperäiset ja nurjat käsitykset pysyivät vallalla kauan Uudellakin ajalla, paljon sen jälkeenkin, kun maan pallonmuodosta, maan asemasta aurinkokunnassa ja painovoimasta oltiin selvillä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla alkoi kansaintuntemuskin vakautua tieteelliselle pohjalle.
Kosmas Indikopleusteen käsitys nelikulmaisesta maailmanhuoneesta oli kauan yleiseen vallalla Länsimaillakin. Niinpä on Albyn luostarissa säilynyt 8:lla vuosisadalla laadittu suunnikkaan muotoinen kartta. Ainoastaan kartan itäpää on jonkun verran pyöristetty. Samansuuntainen lienee ollut Kaarlo Suuren hopeinen maailmankartta, — toiset kuitenkin luulevat sen olleen ympyriäisen. Suuri vahinko historiallisen maantiedon tutkimukselle on, että Kaarlo Suuren kuulu kartta on hukkaan joutunut. Hän itse määräsi sen jaettavaksi köyhille almuina, koska siinä oli paljon hopeaa. Hänen poikansa Ludvig ei tosin noudattanut käskyä, vaan säilytti kartan rakkaana muistona, mutta v. 842 se hävitettiin palkkain maksamiseksi Lotharin, Kaarlo Suuren pojanpojan hurjille palkkasotureille.
Pyöräkartta.
Nelikulmaisten maailmankarttain ohella piirrettiin pyöreitäkin. Ensimäiseltä vuosituhannelta on vain monias meidän aikoihimme säilynyt. Mutta 10:llä vuosisadalla alkoi pyöräkartta yhä enemmän tunkea tieltään suunnikkaan, ja Keskiajan lopulla se oli yleiseen vallalla. Pyöräkartat olivat melkein yhtä lapselliset ja vajanaiset kuin suunnikaskartatkin. Apuviivoina käytettiin ympyrän säteitä, jotka kartan keskipisteestä säteilivät joka suunnalle, ikäänkuin pyörän puolat. Piirustus oli niissäkin kokonaan kaavamainen. Kartta halkaisijalla jaettiin kahteen osaan, ja toinen puoliskoista taas kahteen osaan säteellä, joka oli halkaisijaa kohtaan kohtisuorassa. Jakamaton itäpuolisko oli Aasia, molemmat länsipuoliskot neljännekset toinen Europpa, toinen Afrikka. Tämän, jaon aiheutti se luulo, että muka Niili ja Tanais (Don), jota pidettiin Aasian rajana, juoksivat mereen tarkkaan toistensa kohdalla samalla puolipäiväpiirillä, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Nämä joet sen vuoksi parhaiten soveltuivat erottamaan Aasiaa molemmista toisista maanosista. Europan ja Afrikan erottajaksi luonnollisesti otettiin Välimeri, jonka suunta onkin idästä länteen. Se että Aasialle myönnettiin niin paljon alaa, johtui silloisten raamatunselittäjäin käsityksestä Noan perhesuhteista. Noa nimittäin jakoi maan kolmen poikansa, Semin, Hamin ja Jafetin kesken. Mutta koska Sem oli vanhin ja hänen siemenestään piti syntyä Herran valitun kansan, niin hän sai koko itäpuoliskon, länsipuolisko taas jaettiin kahtia Jafetin ja Hamin kesken. Kartoissa taas asetettiin yläsyrjään maailman itäkohta, — eikä pohjoisnapa, kuten sekä kreikkalaisten että nykyajan kartoissa, — koska Aasia oli kristinuskon kehto ja Paratiisi Raamatun mukaan oli idässä. Idälle oli sen vuoksi kartassa annettava kunniasija.
Pyöräkartta lienee saanut alkunsa silloin, kun maailmaa aljettiin pitää uivana pallona, joka suurimmaksi osaksi oli veteen uponnut. Veden päällä oleva osa luonnollisesti oli ympyriäiseksi kuvattava. Mutta Jerusalem edelIeenkin piirrettiin kartan keskipisteeseen. Myöhemmin kun Aasiaa ruvettiin laajemmalti tuntemaan ja se kartoilla valtasi yhä enemmän tilaa, siirtyi Jerusalem jonkun verran keskustasta lännen puolelle.
Arabit maantieteen elvyttäjinä.
Kaikki suuret uskonnolliset liikkeet ovat melkoisesti laajentaneet ihmiskunnan maantuntemusta. Braamalaisuuden levenemisen kautta Etu-Intia tutustui Taka-Intiaan ja Malaiji-saaristoon, buddalaisuus laajensi Intian maantuntemusta Tibetin ja Kiinan kautta Japaniin saakka, kristinusko taas saattoi koko Pohjois- ja Itä- Europan maantiedon piiriin. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat ensimäisellä vuosituhannella matkustivat aina Kiinaan saakka. Mutta kaikkein enimmän islam, Muhamedin perustama uskonto, on vaikuttanut maantuntemuksen laajentumiseen. Muhamedilaisuus hämmästyttävän lyhyessä ajassa levitti vaikutuksensa Herkuleen patsaista hamaan Kiinaan saakka.
Islamin keskustoihin keräytyi pimeinäkin vuosisatoina, jolloin Länsimailla vallitsi yleinen sekasorto ja tietämättömyys, paljon tietoja mitä etäimpänä toisistaan olevista maista ja kansoista. Arabit kehittivät vilkkaan kaupan niihin maihin, jotka he alaisikseen lannistivat, ja vielä etäämmällekin. Kaikista muhamedilaisista maista kokoontui pyhiinvaeltajia Arabian pyhiin paikkoihin. Matkustaminen oli verraten helppoa, kun arabeja oli uskonnon keralla levinnyt niin laajalle ja kaikkialle Itämaille oli samalla perustettu kauppasiirtokuntia. Lisäksi koraani velvotti tunnustajiaan suoraan mitä laajimman vieraanvaraisuuden matkustavaisille, tarpeen tullen varustamaan heille matkarahatkin. Saatuaan valtoihinsa Mesopotamian ja Niilin laakson Arabit hallitsivat molempia Intiaan vieviä kauppateitä ja saivat sen kautta tämän vanhan ja tärkeän kaupan haltuunsa. Arabialaiset kauppiaat saivat niin vankan jalansijan Intiassa, että Portugalilaiset Uuden ajan alussa saivat panna kaikki voimansa liikkeelle, murtaakseen asevoimalla heidän kauppa-yksinvaltansa.