Mutta vielä eräs toinen seikka sai Columbuksen otaksumaan, että maan pinnassa oli tämmöinen pahka. Hän oli Afrikan länsirannalla huomannut ihmisten mustumistaan mustuvan, kuta kauemmaksi kuljettiin pohjoisesta etelää kohti. Sierra Leonessa, joka oli vain 50° pohjoiseen päiväntasaajasta, piti siis hänen käsityksensä mukaan kaikkein mustimpain ihmisten olla. Mutta kun hän, melkein samaa leveyspiiriä länteen päin kulkien, huomasi ilman lännempänä olevan paljon leudompaa kuin Afrikan rannalla (siellä vallitsi meri-ilmasto), ja kun sitä paitsi hänen löytämässään maassa kasvisto oli ihmeteltävän runsasta (vastapäätä Afrikan puolella se on vähemmän kehittynyt erämaan läheisyyden vuoksi) eivätkä ihmisetkään olleet niin tummaihoisia, kuin maantieteellinen leveys muka edellytti, niin hän päätti kaiken tämänkin johtuvan otaksutusta maanpinnan pullistuksesta.

Kolmannen todistuksen pahkalleen Columbus luuli saavansa otaksutusta Paratiisin vuoresta. Hän oli Orinocon suistamossa ensi kerran tavannut Etelä-Amerikan mannermaan. Orinocon valtavat vesimäärät, jotka tunkeutuvat mereen suurella voimalla, ja rannikon voimalliset merivirrat synnyttävät Parian lahdessa ja Louhikäärmeen kidassa (Bocas de Dragos) Trinidadin ja mannermaan välillä rajuja ja vaarallisia vuolteita. Merivirtauksen nopeudesta Columbus päätti, että sillä paikalla merenpinta mahtoi olla hyvin kalteva; se taas johtui tuosta mainitusta paisumisesta, joka muka oli maan kaikkia vuoria korkeampi. Paratiisivuori ei siis mahtanut olla sieltä kaukana. Tässä luulossa häntä vielä vahvisti sekin seikka, että seutu oli äärimäinen maa idässä, jos sitä katsottiin idän kautta, maapallon ympäri, joten sen paikkakin oli täydelleen yhtäpitävä Raamatun ja kirkkoisäin opetuksien kanssa. On muistettava, että Columbus kuolemaansa saakka luuli tulleensa, ei uuteen maanosaan, vaan Itä-Aasian rannoille. »Minä olen sitä mieltä», Columbus kirjotti, »ettei maallinen Paratiisi ole jyrkällä vuorella, niinkuin yleensä luullaan, vaan kohennuksella, sillä paikalla, johon, niinkuin sanoin, päärynän kara on kiinnitetty, ja että jo pitkän matkan päästä vähitellen kohotaan Paratiisia kohti, vaan ettei kukaan voi itse kukkulalle päästä. Mutta kuitenkin luulen, että juuri sieltä lähtee tämä vesi (Orinoco), tullen siihen kohtaan, johon saavuin, ja muodostaen siellä meren. Kaikki nämä ovat huomattavia merkkejä Paratiisin läheisyydestä, koska sen paikka kokonaan sopii yhteen pyhien miesten ja jumaluusoppineitten mielipiteitten kanssa, ja merkit ovat sitäkin huomattavammat, kun en ole milloinkaan kuullut enkä lukenut, että missään muualla olisi niin paljon suolatonta vettä suolaveden läheisyydessä ja seassa, ja lisäksi niin lauhkeassa ilmanalassa. Ellei tämä tule Paratiisista, niin on ihme sitäkin suurempi, sillä en luule, että missään muualla maailmassa on niin suurta ja leveätä jokea.»

Suuri merkitys oli Keskiajan maantieteessä Paratiisin neljällä joella. Mutta ne tuottivat oppineille paljon päänvaivaa, koska Raamatun tietoja oli hyvin vaikea saada sopusointuun sen kanssa, mitä ihmiset todella tiesivät luonnonmaantieteellisistä oloista. Genesiksen toisessa luvussa, kymmenennessä värsyssä, sanotaan: »Ja Edenistä kävi virta kastamaan Paratiisia, ja jakoi sieltä itsensä neljäksi pääviraksi.» Sitten mainitaan näitten neljän virran nimet ja niitten suunta pääpiirteissään. Näitten virtojen luultiin tarkettavan Itämaitten huomattavimpia tunnettuja virtoja. Että Eufrat ja Tigris niihin kuuluivat, siitä olivat kaikki samaa mieltä, Pisonia ja Gihonia taas toiset luulivat, milloin Gangeeksi ja Niiliksi, milloin Niiliksi ja Tonavaksi. Mutta kun Edenin luultiin olevan maailmanmeren takana, ja nämä joet taas olivat asutun maan päällä, niin kävi hyvin vaikeaksi selittää niitten kulkua, ja toiset sitä varten otaksuivat niitten joko juoksevan Okeanon alitse, taikka sen poikin, niinkuin jo olemme maininneet. Toiset kirjottajat taas eivät luulleet Edenin olevankaan Okeanon takana, niinkuin Kosmas oli otaksunut, vaan kuka ylipääsemättömien vuorien, kuka suunnattomien erämaitten takana, taikka keksittiin korkeita tulisia muureja, joitten määrä oli ainiaan estää syntisiä ihmislapsia pääsemästä Jumalan istuttamaan yrttitarhaan. Paratiisin neljän joen ja maan jokien välisen yhteyden aikaan saamiseksi ei näiden siis tarvinnut otaksua, että ne meren alitse virtasivat, mutta hekään eivät pulasta muulla tavalla päässeet kuin otaksumalla, että ne osan matkastaan juoksivat maan alla. Niinpä Syyrian Gabbalan Severinus luuli, että Edenin suuri joki Paratiisista lähtiessään syöksyi syvään kuiluun, jossa se maan alitse juoksi pitkät matkat, noustakseen sitten neljässä eri paikassa uudelleen maan pinnalle. Toiset kirkkoisät luulivat virtain jakautuvan jo Edenissä, mutta kaikki päättivät niitten juoksevan alkumatkansa maan alitse. Tämä syöpyi siihen määrään Keskiajan hurskaiden maantieteilijäin käsityksiin, että he lopulta luulivat maan sisustan olevan täynnään rotkokanavia, joista maan kaikki joet saivat vetensä.

Paitsi Paratiisin vuorta pohdittiin Keskiajalla varsinkin sitä seikkaa, miksi sen paikka oli juuri idässä. Tosin saatettiin vedota Raamatun sanoihin, mutta asiaa koetettiin vielä toisellakin tavalla perustella. Pyhä Athanasios ja hänen jälkeensä eräs Ravennan maantieteilijä, jonka nimeä ei tiedetä, luulivat Paratiisin sijotetun itään sen vuoksi, että sillä puolella oli niin runsaasti kallisarvoisia maustimia. »Samoin kuin urospalmuista siitepöly tuulen kantamana kulkee naaraspalmuihin», kirjottaa Ravennan maantieteilijä, »samoin Paratiisista kulkee siunausta tuottava henkäys, hedelmöitsevä tuoksu hajuaineista rikkaan Intian kasveille.» Vastoin tätä mielipidettä luulee Gabbalan Severinus idän nauttivan niin suurta etua siitä syystä, että sieltä taivaan valo alkaa, tuoden maan päälle kaiken elämän. »Jumala tiesi tulevaisuuden ja asetti ensimäiset ihmiset siihen paikkaan huomauttaakseen heille, että samoin kuin taivaan valot kulkevat länteen, samoin ihmiskunta kulkee kuolemaa kohti, vaan että sen on odottaminen tulevaa ylösnousemusta, aivan samalla tavalla kuin tähdetkin uudelleen kohoavat idässä.» Luonnollisesti tämmöiset värikkäät ja runolliset vertaukset syvään vaikuttivat silloisten ihmisten ja matkustajain mielikuvitukseen, mutta toiselta puolen ne olivat kylläkin omiaan johtamaan ajattelijoita harhaan oikealta tieltä, niinkuin Columbuksenkin esimerkki osottaa.

Gog ja Magog.

Raamatullinen alkujuuri on niinikään toisella Keskiajan maantieteen valtakysymyksellä, joka koski Gogin ja Magogin maata ja sen sekä Israelille että koko maaillalle turmiota tuottavia asukkaita. Tämä tarina liittyy profeetta Hesekielin ja Ilmestyskirjan sanoihin, joissa näitten kansain tuhoisaa hyökkäystä ennustetaan vähän ennen maailman loppua. Keskiajan kirkkoisät ja tiedemiehet käsittivät näitten molempien hirmukansain asuinsijain selville saamisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Ensimäisinä vuosisatoina kristillisen ajanlaskun jälkeen etsittiin Gogia ja Magogia vielä Välimeren läheisyydestä, milloin luultiin niiksi Skyyttejä, milloin Gootteja, Gettejä, Massagettejä taikka Hunnejakin, taikka otaksuttiin niitten asuvan Palestinan pohjoispuolella aroilla. Myöhemmin sitä vastoin, kun kysymykseen oli sekaantunut syyrialaisia ja persialaisia taruja, asetettiin Gog ja Magog paljon kauemmaksi koillista kohti, vielä Keski-Aasiankin taa. Aleksanterin sankaritarukin yhdistettiin Gogiin ja Magogiin. Jo aikaisin oli tuo kuulu väli ottaja- ja sankarihaamu Itämaitten kansain käsityksissä yhdistänyt itseensä Helleeniläisten kaikki sankarityöt. Missä vain taru oli säilyttänyt muiston jostain urhotyöstä, missä vain oli säilynyt joku muinaisrakennus, jonka alkua ei tiedetty, kaikkialla se liitettiin voittamattomaan suosittuun sankariin, joka niin suvaitsevasti ja jalomielisesti oli kohdellut vallottamiaan maita. Itämaiden taruja jatkoivat hurskaat mietiskelijät omilla arveluillaan. Muun muassa otaksuttiin Aleksanteri Suuren työksi niitä varustuksia, joita Uus-Persian valtakunnan aikana oli rakennettu Kaukaso-vuoristoon suojaksi arokansain hyökkäyksiä vastaan. Aleksanteri oli muka ne varustanut Gogin ja Magogin saastaisia kansoja vastaan, joita Keskiajan oppineet halusta olivat taipuvaisia luulemaan niiksi kymmeneksi Israelin heimoksi, jotka jo Assyrian kuninkaat olivat maasta vieneet. Vasta kun tuomiopäivän pasuuna kaikuu, saattaisivat nuo kansat muka murtaa varustukset ja rautaiset portit. Kaukason itäpäässä Rautaportin hajonneet muinaisjäännökset muistuttavat tätä tarua.

Keskiajan kartoissa ja kosmografioissa olivat Gog ja Magog sen vuoksi pysyvä ilmiö. Ne on muun muassa kuvattu tunnettuun, 10:llä vuosisadalla laadittuun anglosaksilaiseen karttaan, jota säilytetään British Museumissa, ja asuinpaikaksi on merkitty Kaspian meren ja Mustan meren välinen kannas. Sekä Albertus Magnus että Marco Polo mainitsevat ne teoksissaan 13:lla vuosisadalla, ja ne elivät edelleen kartanpiirustajain mielikuvituksessa vielä sittenkin, kun Columbuksen löytämä Uusi maailma jo karttoja kaunisti. Niin sitkeä oli tämä taru, että sen tapaa vielä 17:nnen vuosisadan loppupuolella kirjotetuissa teoksissa.

Hirviöt.

Paratiisi, Gog ja Magog ovat kuvaavia esimerkkejä Keskiajan maantieteellisestä katsantokannasta. Niillä oli edes Raamatun auktoritetti puolellaan, mutta lisäksi keksittiin kaikenlaisia kummituksia, joihin uskottiin melkein yhtä lujasti kuin Raamattuunkin. Yksisilmäisiä ja yksijalkaisia, suuttomia, kolmikätisiä ihmisiä, kentaureja, koirankuonolaisia, kykloppeja, kolmen ja viidenkin metrin mittaisia jättiläisiä ja taas pienen pieniä kääpiöitä, amatsoneja ja muita ihmeellisiä olennoita vilisee Keskiajan kartoissa. Suurimmaksi osaksi kaikki nämä hirviöt kuitenkin ovat pakanuuden perintöä.

Pimeinä vuosisatoina olivat maineessa varsinkin yksijalkaiset (monosceli, skiapodit), joiden luultiin juoksevan ihmeteltävän nopeasti, vaikkei niillä ollutkaan muuta kuin yksi jalka. Tämä tosin oli tavallista ihmisjalkaa paljon suurempi. Kun päivä paistoi liian kuumasti, niin ei niitten tarvinnut muuta kun istua maahan ja kohottaa tämä leveä latuskajalka ilmaan auringonvarjostimeksi. Se täydelleen riitti varjostamaan koko miehen. Yksijalkaisia luultiin asuvan Intiassa. Norjalaisille viikingeillekin ne olivat tutut, he luulivat tavanneensa semmoisen Viinimaassa. Arabialaiset, jotka pikemmin liiottelivat kuin vähensivät kaikkea ihmeellistä, karsivat yksijalkaisilta vielä toisen käden ja toisen silmän. Siten jäi vain puolet ihmistä, ja näiden kummitusten he luulivat juoksentelevan varsinkin soitten reunoilla.