Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v. 1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla. Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin. Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.
Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta, joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa, kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.
Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla olleet.
Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti. Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun saakka muhamedilaisena.
Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan oloihin vuosisadoiksi.
Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän. Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi! Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt, sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.
Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia päätapauksia.
Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.
Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.
Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli. Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.