Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille, ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.

Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan (1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet. Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen jalansija Palestinan maassa.

Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta, vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan, jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, — niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».

Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys, joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä, tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä käyttämään hyväkseen tilaisuutta.

Abessinia.

Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut asemataan hyväkseen käyttää.

Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta. Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu. Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa Länsimaitten taisteluun.

Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin. Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli 11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan, joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on, että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.

Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan, juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua. Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan. Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista kristityistä maista enimmän takapajulla.

Italian kauppakaupungit.