Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.
Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan. Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan. Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.
Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen, joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset olot edellyttivät.
Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.
Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.
Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata, joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia muhamedilaisia vastaan.
Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita. Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten, niitten kansoista ja oloista.
Johannes de Piano Carpini.
Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta, Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen. Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247 takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.
Tataarit ja heidän maansa.