Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen. Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri. Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta. Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä, raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät. Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni, silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. — toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle. Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja, lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki, naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa, kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä, että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan, että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta, kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin, kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana. Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät, vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta, Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania. Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit. Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa, mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi. Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä. Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi he tulivat sillä toimeen loput päivästä.