Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen. Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa, käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja, joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.
Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa, suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä. Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään, milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen, väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen, muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.
Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.
Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.
Carpinin matka.
Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua, sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin seurassa matkaa sitten jatkettiin.
Kun lähetystö paljon vaivoja koettuaan saapui Dnjeprille, niin oli siellä koko maa lopen hävitetty, asukkaat joko tapettu tai viety Mongolien orjiksi; liettualaiset rosvot olivat ryöstäneet, mitä Tataareilta jäi. Kiev oli kuitenkin jonkun verran toipunut hävityksestään. Siellä eräs tataarilainen rosvopäällikkö varotti Carpinia, että hän vain tataarilaisilla hevosilla voisi suorittaa suunnattoman matkansa, sillä ainoastaan ne kykenivät löytämään lumen alta ruohoa ja elämään aroilla. Alan niminen tataariruhtinas matkan jatkuessa ensimäiseksi kiristi lähetystöltä lahjoja, mitä suinkin irti sai, houkuteltuaan sen ensiksi piirinsä kautta kulkemaan. Samaa kiristystä jatkoivat sitten kaikki seuraavat. Hämmästyksekseen lähettiläät huomasivat, etteivät Tataarit rahtustakaan välittäneet paavista eivätkä hänen suosituskirjeistään. Kurantsha niminen tataaripäällikkö, joka oli ylipäällikkönä länsirajalla, kiristi Carpinilta lahjoja ja pakotti hänet kolme kertaa edessään polvistumaan. Vasta sitten hän antoi oppaita ja hevosia matkan jatkamiseksi Batun leiriin. Asovin meren rantoja ja Donin poikki retkeiltiin edelleen itään päin, tultiin Volgalle ja saavuttiin lukemattomien vastuksien ja harmien jälkeen Batun hoviin, joka näyttää olleen Volgan suupuolessa. Batu monien mutkien jälkeen otti lähetystön vastaan, mutta piti niin huonoa huolta sen ruumiillisista tarpeista, että munkit olivat vähällä nälkään nääntyä sillä ajalla, jonka hänen hovissaan oleskelivat.
Batu piti loistavaa hovia. Samoin kuin suurkaanilla itsellään oli hänelläkin ympärillään lukematon palvelijakunta ja hänen valtaistuimensa oli kaikkia muita istuimia korkeampi. Batun tavarain joukossa lähettiläät mielihaikeakseen näkivät upeita telttoja, jotka oli ryöstetty Unkarista, sinne tehdyllä sotaretkellä. Lähettiläät saivat vastaanotossa sijansa Batun vasemmalla puolella, joka oli naisten puoli ja ala-arvoisempi. Kun he palasivat suurkaanin luota, niin he saivat istua oikealla puolella. Lähellä ovea oli pöydällä hopea- ja kultamaljoja ja monenlaisia juomia, ja aina kun ruhtinas kohotti maljan huulilleen, niin heläytettiin soitanto ja kajahutettiin laulu. Kun Batu esiintyi ulkona, niin hänen päällään kannettiin telttakattoa. Omille miehilleen Batu oli hyvä ja he tottelivat häntä kuin jumalaansa. Mutta vihollisena hän oli mitä julmin ja vaarallisin, sillä hän oli nerokas ja sotataitoon tottunut. Batu lähetti latinalaisen lähetystön jatkamaan matkaa suurkaanin leiriin. Osa lähetystön jäsenistä aikoi palata takaisin kertomaan, mitä siihen saakka oli aikaan saatu, mutta Mausi niminen tataaripäällikkö heidät välillä pidätti ja antoi heidän odottaa, kunnes toiset palasivat takaisin pitkältä matkaltaan. Batun tylystä kohtelusta masentuneena ja tataarilaisten oppaittensa hurjuutta peläten Carpini luuli lähtevänsä viimeiselle matkalleen, kun hän 8. p. huhtik. v. 1246 lähti Saraista matkaa jatkamaan.
»Olimme kyynelet silmissä», hän lausuu, »emmekä tienneet, pääsisimmekö hengissä palaamaan.» He lisäksi olivat kovin väsyneet ravinnon puutteen vuoksi, kun eivät viime aikoina olleet saaneet muuta syödäkseen kuin hirssiä ja suolaa.
Kansoista, jotka asuivat Mustan meren ja Jäämeren välillä, Carpini mainitsee Venäläiset, Mordvalaiset, Bulgarit ja Bashkirit. Vielä etäämpänä pohjoisessa hän sanoo Samojedien asuvan ja heidänkin takanaan, valtameren rannalla, semmoisia ihmisiä, joilla oli koiran kuono.