Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513 Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan »atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen, mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.
Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita - ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi. Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri. jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton. Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy, kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.
Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin, sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan. Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin, että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet, monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon, ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään. Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin, joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin tunnettiin.
Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi, »firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan. Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti pasaadituulien todelliset syyt.
Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa. Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin vain ylimalkaisiin havainneihin.
Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin hyvin suureen lajirunsauteen.
Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras, mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita. Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen, taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.
OLAUS MAGNUS.
Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen, vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten oloihin Uuden ajan alulla.
Olaus Magnuksen elämänvaiheet.