Finlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen kuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen »Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka eteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia». Suomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus 1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen osaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa käsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia austraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan eteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».
Varsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa niistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä tuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden alkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra», »Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset ovat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin väännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston, piispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto pro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen osaavan oikein kirjottaa.
Olaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja Pohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima multitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä tietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi, vaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat, hän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat lauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan osotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat kylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja metsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja kalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä uutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia ja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit olivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden kansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen taitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän länsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä ja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja bombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta. Sodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli tehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta. jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien päälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori. Käytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja kypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla kalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu eräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut. Taikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka oli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi. Kypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin kalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.
Suomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan aseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja ja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä tarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen taitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä torjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään heittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta, terävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he nakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset että ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan kiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden pituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät näitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi olivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset kovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin Persialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja ahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä kuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat ratsumiehet, jotka sitten tapettiin.
Olaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta, jota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset» kantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja vedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki kuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse kesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä tänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa Suomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä ja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka veneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin valtakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin uudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen. Kun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat hyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita rosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja määräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä tasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset tekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa kuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria, jänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat valmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten hävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven (Lacus albuksen), että Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa olevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen syöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien laivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti kun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat veneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä uudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun aikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät liian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten kosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne ilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla lähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin, sillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta kuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja maaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni saatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja luolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka niihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin piiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän olinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he putosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino näiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.
Itäiset maat.
»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi Skyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän erotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo Grammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään käy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne molemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen tällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja, ja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian rikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.
Venäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa, se nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella. Hänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat odottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on pienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein Venäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta Suomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka tarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään Velhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä Narev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on piirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren maakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi metsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat maat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia Pohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina Englantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin sekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä kirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta näistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä, niinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.
Samaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat Englantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja Semljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain Hollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot vihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta karttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva tuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen kartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun seitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden tuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa» kirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa karttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen mukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja Hollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on Pohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu; muutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja oikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella piirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas Buraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja Suomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja maanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät vain historiallisiksi muistomerkeiksi.