Kerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus Magnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat sekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten ja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se olisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja päivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista kangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren väri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan ulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia, samoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain tahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien ihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon, niin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi hänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja vaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon tai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa, luki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut. Kaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen toinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa tai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin »kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä. Olaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia taikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä henkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai sääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän kuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika käytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen loitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille. He sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi kohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi, mutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.
Suomi ja Suomalaiset.
Poronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan elämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota ja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin kirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen asukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka kristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler »Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon tietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta vasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka kautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta sivistyneen maailman.
Zieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan koilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin piirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo olemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta ovat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri. Zieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»; Olaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle, joka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on Suomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan länsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb (Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin seutu).
Raja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven» kaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian välillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista kohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus varmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten, Lappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä kalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta enimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat joka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta marinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan lienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä veneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki taivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas Pohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis ulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä, että sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.
Valkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen kulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen kartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se kulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää, jatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat, että Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien todellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja tarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa pitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen pohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi (Lappia orientalis), eikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän eteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden, Suomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks. penikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.) leveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko joukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa kartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä, leveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee todellisia suhteita.
Ei ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen vesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan, kun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän niistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi siis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota Ruotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa kuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin esiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen järviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä järviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain muutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea, joiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä voi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta samanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan, molemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen pitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten vähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä. Mahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän itäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava selkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus Magnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että tämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki kuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet Olaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä, joilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen, tai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin joenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan Vesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen puoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä taivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia veneitä.
Eteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen vedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella on kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen, ja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain Suomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan koko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki, jolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven rannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan veden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä Viipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen minkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen lahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä suuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt kolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka nimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä. Päijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä maakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle Hollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne, Zieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä on monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan järveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur pesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä», mutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei olekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut nämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla on kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia sanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen nimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä monia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä, kuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja, ja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten kartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä huomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet mado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu, sillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän arvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos lähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset osaksi jääneet ymmärtämättä.
Suomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä varsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin arvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita uutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin oli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne Skyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois lähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden rantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin runsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa; hän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin varsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.
Olaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen, niinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta luotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa verraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton arvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta hänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja vaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain lainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja arvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.