Eläimistö.
Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli naalia (Canis lagopus). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia. Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut, sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä hävittäviä siipieläimiä.
Hevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta käytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen oli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja vaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen sarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa osissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat lampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli hyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten kotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.
Kansa.
Olaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu, koska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot sisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus joka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen. Pohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on hyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä rannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun myrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi kompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin yleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan valmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut yhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko Keskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin Olaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään. Suolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin ulkomaillekin.
Arvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus Ruotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa enimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa ole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä ja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin kansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä, työneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten valmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä, kalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta, sepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja laivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita ja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus tekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa käytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa niin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes Italiassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat tavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta. Valaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla oltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai malmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella murtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita, kun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen vuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa pariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että vanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään Pohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän myös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista, riimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.
Skrikfinnit ja Lappalaiset.
Olaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka oli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin, idässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan eteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi, s.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat Skritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako lienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut vain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis antoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se oli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä tuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka oli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu Scricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka, joka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa. Kuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta, niinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o. hiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta Saxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».
Olaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä jalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka he olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja taistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian rajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla ratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten kuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen tapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka käyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa Skrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut Lappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että Skrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.
Olaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät Lappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa yhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista Zieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja tietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta. Näitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana johtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet Ruotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen, asustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa, jota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella Ofoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus on piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo heidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä he olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja kalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä verottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan kuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a Lappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän näyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla vastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei heille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus on tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että niillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee johtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin sanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat keihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi ampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka oli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon kehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun turkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin poronkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti tarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet kainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän kauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen jättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka ostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan samoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven» rannoille.