Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki. Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427) painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen (Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan. Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.

Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä, jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (turrita insula) oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi, jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.

Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi. Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24 suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea, mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen, että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan. Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen, sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä (Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse. Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.

Ilmasto.

Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi, koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja kirkasta.

Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat, Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat. Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323 oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.

Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia, että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista, saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi keittää ruoka kalanluilla.

Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi. Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä on kesällä sangen harvinainen.

Kasvisto.

Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.