Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat Molukeille.
Villalobos.
Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543 Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.
Filippinien anastus.
Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään. Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies; luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.
Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua hakemaan.
Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.
Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.
Etelämaan etsintä.
Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret, lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.