Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi takaisin kotimaahan.
Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.
Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.
Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.
Saavedran matka.
Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon, kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.
Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000 dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi — joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen heiltä riistivät.
Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.
Espanjalaiset Tyynellä merellä.
Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.