Veraguan siirtokunnat.
Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.
Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.
Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo. Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan, ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän sitä hallitsi.
Balboa näkee Tyynen meren.
Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen, vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla, etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka, mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille, suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin, mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään, osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.
Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen. Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen hairahduksiaan.
Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista, 600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira, jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä. Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka — ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään. Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva, ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen, hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään, Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu. Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk. 1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat, rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla, ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet, laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon, joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut yhä huomattavampaan asemaan.
Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.
Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja 200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan, kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.