Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään, että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun, mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui onnellisesti takaisin meren rannalle.
Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa, joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen Mexicosta lähettämä.
Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla. Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi. Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.
Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi. Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.
Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.
Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi, niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.
Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»
Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521 uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä, ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.
Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.
Cuban vallotus.