Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä, oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään. Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan, niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut. Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään, niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen. Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin; mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta, menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä — ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan, kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa. Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin korkeampi sivistysmuoto.
Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu auttaisi, niin auttaisi nälkä.
Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua aseittensa etevämmyydestä.
»Murheen yö».
Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin. Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon, johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin tasan pitkin jonoa.
Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle, kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain 440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli 860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet, kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten »murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi. Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150 Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.
Otumban tappelu.
Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia, arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus, niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan. Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys. Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia, jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu. Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan, jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet. Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.
Tlaxcalassa.
Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen. Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen tasavallan itsenäisyyttä.