Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen. Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70 urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle. Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä, helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun. Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin», kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä, sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys. Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka, Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi. Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet valkoisista voiton.

Taistelut Mexicossa.

Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon. Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan, mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä; hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan, Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa, aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt, kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea. Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin. Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin. Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa, vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa, vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia, kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa. Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla. Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen, perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet — Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka juhlaa varten lihotetaan.»

Montezuman kuolema.

Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin, että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa, sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne, heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä, oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma, horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.