Aztekkien historia.
Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.
Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.
Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.
Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.
Rakennukset.
Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.
Oikeuslaitos.
Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.
Sotalaitos.