Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut. Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista, Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista, perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide, että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset. Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain, sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen. Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten, samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta, veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen. Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan, kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä, joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua, jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Popol-Vuh.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen »Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri. Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme, ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä. Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan »seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700 vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä, jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli »Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja, joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Toltekit.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja 13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä, mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl, merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta. Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi, jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista, toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon, josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt, toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl» sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä. Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan, ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.