Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.
Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.
Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40 päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen, varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen ja valtaamisen.
Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin, erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin, joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt, mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan, jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle, jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.
Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin, Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana. Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan, koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.
Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko, karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.
Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä kuin oli tullutkin.
Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki, ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas. Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin. Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä, sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta, mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan. Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta, alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren kanjonin mahtavimmalle osalle.
Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti. Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren puoleen.
Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi. Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani, joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.