Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille, joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja. Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta, joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia, asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa, eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan, kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.
Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan, jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa. Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542 hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin. Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä ennen retkeä oli ollut.
Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.
Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602 Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.
Perun vallotus.
Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat, ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.
Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin, sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain suuren valtakunnan.
Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.
Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.
Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua. Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki, ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään, niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa, että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen. Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään. Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.