Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112 miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Birun rannikolla.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi. Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään. Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta, palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro, joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi. Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre — nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin. Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä, joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui. Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui. Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut. Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta, 4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt, ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan, sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro, Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat, runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia. Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.

Pizarron ja Almagron toinen retki.

Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi, niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita. Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi. Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi, ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista, joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat, että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin, ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi, etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle. Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen. Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat, mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat, yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen, alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista. Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.