Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton, ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen pääsi veneihin palaamaan.

Pizarro Gallon saarilla.

Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa, johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan. Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa. Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi, sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen, joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä, joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri, kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä», jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.

Tumbez.

Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi- ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas), jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja, jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja, ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran. Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen, koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä. Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt. Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi, niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen, vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian, joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu. Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin, ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja: se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan. Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos, balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan. Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista, ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja, joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa, ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan pari perulaista castilian kieltä oppimaan.

Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.

Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin vapaat kädet.