Vielä vähemmän kuin yleismaantiede osasi maittentieto käyttää hyväkseen kaikkia niitä edistyksiä, joita tieteen eri aloilla oli tehty. Se oli vielä enimmäkseen kuivakiskoista luettelemista taikka selontekoa kaikenlaisista maantieteellisistä merkillisyyksistä. Tämmöisistä teoksista mainittakoon Anton Friedrich Büschingin »Neue Erdbeschreibung», jota ilmestyi 11 osaa vv. 1754—1792. Büschingin teos kiinnitti entistä enemmän huomiota valtiolliseen maantieteeseen. Julkaistiin kuitenkin koko joukko arvokkaita erikoistutkimuksia Ranskasta, Saksasta, Englannista, Espanjasta, Norjasta (Pontoppidan) y.m. maista. V. 1781 Gruber julkaisi Karst-tutkimuksensa, saattaen tämän omituisen Itävallan luonnonmaakunnan kalkkivuorineen, doliineineen, luolineen ja osittain maan alla juoksevine jokineen valistuksen tietopiiriin.
Matkakäsikirjoja julkaistiin Euroopan maista paljon ja osa niistä oli taiteellisesti kuvitettuja.
Maantieteellisiä aikakauskirjojakin alettiin julkaista kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla.
Suomi.
Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartasta on vain yksi askel Andreas Bureuksen laatimaan, mutta kuitenkin on niiden välillä kokonaisten ajankäsitysten juopa. Olauksen kartta kuvineen ja kummituksineen on vielä täyttä keskiaikaa, Bureuksen koruton, mutta luotettava kartta tosipohjalle pyrkivää selkeätä uutta-aikaa.
Aivan välittömästi ei Bureus kuitenkaan tätä edeltäjäänsä seurannut. Hollantilaisten ja englantilaisten Jäämerenretkien kautta olivat Skandinavian koko pohjoisranta, Kuolan niemimaa ja Vienan meri tulleet tunnetuiksi, ja siinä kartassa, jonka hollantilainen van Salinghen (II, s. 527) v. 1601 piirsi Tanskan kuninkaalle, on Fenno-Skandia jo näiden löytöjen mukaisesti rajoitettu. Mutta kun pohjoisen reunameren ja Itämeren lahtien välisen maa-alueen leveyttä ei tunnettu, niin sai Suomi näistä suurista parannuksista huolimatta van Salingheninkin kartassa sangen kumman muodon.
1600-luvun alussa Ruotsin hallitus lähetti Daniel Hjortin Sigfrid Aron Forsiuksen ja Hieronymus Birckholtzin keralla Lappiin tutkimaan valtakunnan riidanalaisia rajoja, ja tällä matkalla määrättiin 28 paikan tähtitieteellinen asema Pohjanlahden perukan ja Jäämeren välillä. Tosin Forsius erehtyi moniaan asteen laskuissaan, mutta kuitenkin oli Lapin ja Ruijan ulottuvaisuus nyt tähtitieteellisten havaintojen avulla osapuilleen määrätty.
Andreas Bureus.
Pian tämän retkikunnan palattua perustettiin Ruotsin maanmittauslaitos, joka Andreas Bureuksen johdolla ryhtyi suurisuuntaiseen työhön valtakunnan kartoittamiseksi. Kaikkiin valtakunnan osiin lähetettiin maanmittaajia, ja Bureus itse astrolaabilla määräili paikkain latitudeja kautta maan. Kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen tämä suurenmoinen teos, Orbis arctoi nova et accttrata delineatio, v. 1626 valmistui. Maamme rannikot ovat huomattavan tarkoin kuvatut, laajat sisävesistömme osapuilleen jäsennellyt ja tärkeimmät paikat asemillaan. Bureuksen kartta käsitti paitsi Ruotsia ja Suomea naapurimaatkin, Norjan, Tanskan, Pohjois-Saksan, Itämeren maakunnat sekä osan Venäjästä. Mittakaava oli noin 1:2,000,000. Samalla Bureus julkaisi lyhyen latinankielisen selonteon Ruotsin valtakunnasta; vaikka tiedot olivatkin niukat, niin olivat ne kuitenkin asialliset ja oikeat. Kartta herätti ansaittua huomiota ulkomaillakin, niin että esim. Blaeun kartastossa, joka painettiin Amsterdamissa v. 1658, Suomelle omistettiin erikoinen lehti.
Kun vasta perustettu maanmittauslaitos ryhtyi varsinaiseen maanjakotyöhönsä, niin alkoi tasaisesti, vaikka alussa maanmittarien vähälukuisuuden vuoksi hitaasti, karttua uusia aineksia yhä vaativampaa karttalaitosta varten. Maanmittarien karttoja alettiin yhdistää maakuntakartoiksi ja näitä yleiskartoiksi. Purjehdusoppaista ja tietokirjoista saatiin yhä uusia aineksia, sillä v. 1698 aloitettiin yleinen teidenmittaus ynnä purjehdusreittien mittaus ja kartoitus. V. 1644 ilmestyi Tukholmassa ensimmäinen kotimainen merikarttakirja, ja näitä karttoja vuosisadan loppupuolella vielä melkoisesti parannettiin.