Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset, etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita, sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä, neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai muinaistutkijain.

Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin. Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi, jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.

Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas, ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi. Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.

Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan. Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista riitaisia vaimoja.

Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.

Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot, sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa. Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.

Bondu.

Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin, koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren rannalta sisämaahan.

Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa, leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.

Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin majatalossa.