Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat. Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi, niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan, mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut, että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan, olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin. Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin, jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.

Maamatkalla.

Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous: valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet, toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä. Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja, suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.

Mehiläishyökkäys.

Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen, että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan. Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti, että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran poikki edelleen tunkeutumaan.

Vastoinkäymisiä.