Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja. Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas paisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi paeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät paljon vahingoita.

Denham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen laskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin Tshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta vedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista voinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien aivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä, joilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he ryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.

Bornu.

Ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä retkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen valtakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi hämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko, jossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin ja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija osoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät asunnot ja palvelijoita.

Bornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana. Sulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja varsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut maan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan, istuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla oli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja pään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset usein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat mukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli saanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia, mutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi luoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja arveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.

Bornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori kaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809 olivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat verraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat, joille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa tuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan, kaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin. Kiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai Lontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä omituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia arabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin kuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat epäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan tehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo Afrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti kirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa oli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin kirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain oppineitten ratkaistaviksi.

Orjastusretki.

Bornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja sen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne saattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin Tripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle, vaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle palvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä herraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan. Retken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen, kuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin muhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan arabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden 500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30 poikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja hevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.

Arabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä vastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan. Kamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi vuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria apinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan maata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia viikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa olivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta fulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja pian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa paossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai myrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta näännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin aivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin kiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham juoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta kun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta, lähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa oat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi epäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi tullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat melkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan suuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat äkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi suuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä ikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa pääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti minut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle, jolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani turvassa.»

Pian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti. Maramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti häntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan aikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat saapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut ja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.