Denham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle, joka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että se oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja rosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten armahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot, jotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama vuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta asukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka moskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten rakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin asuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity kovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.

Bornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia tuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli karjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen sekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli arabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä oli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria karjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten mielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten kesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia, mutta usein käytettiin lempeyttäkin.

Bornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa Bornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista jo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan fulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset lähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa sairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin mielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun toivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan ainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin matkaa.

Sokoto.

Sokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli taajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu. Kyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja myymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei auraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta valmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja indigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.

Kano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan kaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki antoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä, kahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä, miekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa myytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita, indigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin. Kauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta, taivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat ruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat, jotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita täällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan ritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella hinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin kautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli eurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka, samoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin pumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein kahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset olivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin Sokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli Afrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin ympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta oli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet sulttaani Bellon isän aikana.

Sulttaani Bello.

Sulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen suuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies, kasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies, vaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun muassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta. Clappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä suurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja kristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä nestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi kirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja kysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että hän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat lahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän siitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös herätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi kaikki eläinradan tähdistöt.

Clapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta arabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi, että siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata Bornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi Sokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja, kun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan länsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä, jotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen vietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.

Clapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli erämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle rahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen ja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani. Heidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi sodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin sulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa 1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille lahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun konsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.