V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708 he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä, jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi. Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta. Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717 Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta, jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat, niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian suurien jokien lähdejokia.

Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.

Tibet.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte, joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa, sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan (v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.

Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.

Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658) maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra, nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta, joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.

Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset — ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta, merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana, miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.

Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa, ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä niiden kustannuksella.

Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa, Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät, mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin. Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan, jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa. Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.