Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut. Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres. Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin, mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille. Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota melkoisesti heikensi.
Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä, vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain, Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.
Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.
Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin »Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.
Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve, mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin, mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti. Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin. Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan. Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle, jolla ne ennen sotaa olivat olleet.
Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan, ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset. Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat, että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan Englannin puolelle.
Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.
Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle, vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille. Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.
Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi. Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat, mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle. Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin entiselleen.
Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta, jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä 1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa, se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin, Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782 tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita, jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla saavutetut voitot.