Kun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie Usagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun verran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista seutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan avoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa tiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä, joissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo joella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa kiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä parasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo täällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja, mitä suinkin kukin sai irti lähtemään.

Näistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä sanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut kuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat sitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi kulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät ja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo tästäkin syystä hidasta.

Yhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka kauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli siellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja oli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista, puhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta ja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan tästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän koettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle möivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan rasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen ainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen mieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja kuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin, puuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli kokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.

Ugogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh, arabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka rannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.

Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.

Stanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti näillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa. Se on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa kohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä, purppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman lehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren maininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja. Näköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on yksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin taivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen sumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.

Tämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan asukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies, jonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on aukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta riippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen kaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi. Hänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus tavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle matkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta sisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen löytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa, Kondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain unjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä, melkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta unjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban rannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin lakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan rämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa harjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä Kilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin vallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan pumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin kalikoita ja metallitankoja.

Matkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he viettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa tehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita. Mutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni. Kymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa kauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin sortuneiden unjamvesiläisten.

Unjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti itse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja merimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan karavaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa vaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä, nuolenkärkensä ja sotatapparansa.

Tabora.