Unjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten rakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät kauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet puhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja usein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui ympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä joka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia teollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.
Kazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt saivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita lähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset tiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään tunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin nimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat Kazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen antaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän erehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen siitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä, ettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä, vaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.
Speke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun arabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan, päätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas, että hänen täytyi jättää johto Spekelle.
Unjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin vaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata samat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta Unjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään liikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen, vaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden miehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli sangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia vainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.
Tanganjika.
Unjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli hävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien välillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin syrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik. 13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi karavaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui näköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen vaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni vaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta näytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin. Speken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut niin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.
Nämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin, ja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät heidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven kauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin sairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.
Tanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki molempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli arabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.
Molempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä tutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin mahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden puute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.
Speke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen, jolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään viemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella oli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet', kun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.