Speke Ukerewen rannalla.
Lähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros. Vihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven rannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen tiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki kahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.
»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella taivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta vettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska näköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen yhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli vedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä puolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä seisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin, jossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus käsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»
Speken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen enempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin palata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä vahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat Njansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella oli Niilin päälähdehaara.
Speken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi karavaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke oli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin karavaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi viljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia ja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja, hyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja, viiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti. Lisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui paimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin, jossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania vastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi ollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.
Syyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai matkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen. Kumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859) retkikunta saapui merenrannalle.
Burton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt toistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli siihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi, ennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt sanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin lämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle matkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir Roderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin jatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi kotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti hänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin palannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.
Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.
Burtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman ja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina, että valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.
Englannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja sai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin armeijaan, kuten hän itsekin.