Lokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin varustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista, ja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona kulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita, jotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin pian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin kuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa rannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi olivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan kokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät levyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan kuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin vaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi luopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.

Usagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien kautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden ja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi nälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa ainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät nylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin, kantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi sadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut nälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä ja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen vuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen pelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä kantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi hän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,. osaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98 kantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien johdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.

Unjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa järveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä ei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä valtakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään vihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se on enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso lampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin miehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla he olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat olivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa kauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa Sansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta satakunta vuotta takaperin.

Speke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen pohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä, että sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli pilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai rakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan erilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi suolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori, järvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan laskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat huomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin suurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.

Unjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada kantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen neekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa Speken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa sheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan luoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö, Suvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan maahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen sotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä kauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke koetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla menestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai lyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä. Speke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti yksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan, ensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi sanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut useita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut. Speke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.

Speken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien neekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina ja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia kestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus toimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat pettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi sanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan Rumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla häntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti niin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen takaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran kantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei saanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin haamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät ryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko, hän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja vastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi kuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan lounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret karjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa, kunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat retkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt luulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja että heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan estänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti lähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.

Usuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen saattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa nauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli tilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa retkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät virkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika on käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen kylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa kuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta ei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin ja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja, hartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.

Rumanika.

»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki ja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan korkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen siitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»

Karaguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa retkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli sangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton riistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä. Rumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun retkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle valiotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika, oikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen kättään aito eurooppalaiseen tapaan.