Mutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat kärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme kulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös vastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt nähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava vedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin silmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä kohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita sinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka mieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini vuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»
Vaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä etelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle silmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli koko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman ulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet Ruwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit näin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista, mutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin seikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka näytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert Njansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert Njansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki ja nimitti ne Sinivuoriksi.
Järven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä. Yhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten lähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli siihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa näkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin aina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä näkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä äkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja vain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että se on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki rantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat jälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei pelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta täytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he maanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi jälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan Fowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon norsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän aikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen helposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin pystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon väkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen. Bakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin pohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että hän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan kuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen Unjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan matkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi pakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille ilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker sai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle Ibrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada surmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan orjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet lakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa raivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui Khartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla erämaan poikki Suakiniin.
Bakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta aateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli Albert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän aikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon oikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli Niilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään Albert järven monta vertaa todellista suurempana.
Baker masentaa orjakaupan.
Mehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat häntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson oloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että siitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset päin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi punta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon tuloja.
Mehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä todella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa Euroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi rehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka löytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi Niilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin ylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä toimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän kuvaa seuraavasti:
Orjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.
»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia raastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai tuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu helvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi vieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta hävitystä.
»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän rajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja Egyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa, maan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten palvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan kokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli jaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia hankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu ja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu komppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä karanneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta kediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen alalla Valkoisella Niilillä.