»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi täydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän perusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin kolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset joukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan kanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset ja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se, että yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa ihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja. Tämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata, ryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian kokoinen!

»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain tehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin vankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella Niilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon orjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön seuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee, heillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä, että heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo sortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia ryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa, joissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä, petosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»

Saalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn karjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja kelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama rosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla sotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret ja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet pistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen ruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka muihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi. Darfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin silpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja kaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi joutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden vanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat hedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat jotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos heitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan, joita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.

Bakerin retkikunta.

Näihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli käytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista, neekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli moniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä. Kolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä ylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että tehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, sillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut orjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä mukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.

Baker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön neekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi Ismailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset bari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut laivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei voinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin sillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile ovat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin niin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla nousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega, joka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi. Kabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan, hän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker oli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa orjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta unjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen olivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin Unjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla vapautettaisiin.

Baker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat alussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan suojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian Kabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi sota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun lopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan, että sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään toisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti sangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa Egyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa ja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois, Seychellien saarille.

Unjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa, että sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien keskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden kulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.

Baker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän sotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872 maaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin rannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle, joka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää joen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta myöhemmin Khartumiin.

Orjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi kotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen työtään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.