Yrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.
Tutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan tieteelliset.
Yrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista, Saksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla hän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.
1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian ja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta. Palattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan Bahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867 Suakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran lähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea Khartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden alussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin, »gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.
»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia yksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä, »näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka joki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin… Rantamaisemat pysyivät penikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai mäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin hämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät pääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia karjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla soutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin minnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja ylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa kilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia akaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien kauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat kiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen hamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia ja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä kahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen ja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa. Vesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi tutustui ambatsh nimiseen papukasviin (Herminiera claphroxylon), joka kasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen. Sillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat. »Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen sienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä tai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva. Tämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä tekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi, saattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa kahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan läheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä, niin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin matalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan syntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin Bahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku käy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien saarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa. Ennen muita ovat mainittavat vossia-ruoho ja kuulu papyro, jota ei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat huomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut kasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja, että ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit värjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi iljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan. Ne nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää sivistystä.
Bahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä myöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki haarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse kuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää ilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä hämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan. Kasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat aivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan, niissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus alkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi poiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan vesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät väylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat niin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat juurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin, joiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme paljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti tuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä, puuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka pelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä kamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään, sillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta torjua niitä ampumalla.»
Schweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi kuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli Bahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal peittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on matalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden virtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina, joita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan niin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa ensinkään.
Suuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa varsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa ja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek, jonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat olivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti lähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné, joka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä kauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran malarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä kaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen Schweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen ranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt Bahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.
Schweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan, josta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui matkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden kesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä kaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella asuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä. Hekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä erinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto. Sitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia, trumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää, sateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset »orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla osasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.
Nämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa, johon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän huomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen, vaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka suunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä ja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut, että niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa soittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän hyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä kylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen pian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä hänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa, ja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että läntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet ihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian ristiriitaiset tiedot heistä.