Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli» toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön. Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin. Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan sikseen.

Andersson Ngami järvellä.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista, tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön, mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun, jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen. Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle, jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista, vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa, elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille, aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa oli oikeita jättiläisiä.