Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen, sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.
Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä tulen ääressä kuivata vaatteensa.
Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään, jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin. Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.
Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi. Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.
Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin, että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan. Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun eivät voineet kaataa niitä kumoon.
Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.
Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista 250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.
Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen, on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille, että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle. Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.
Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama valtakunta.
Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan, ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita. Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä, missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.