Vedettä erämaassa,
Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet. Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain bajejein luota.
Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille, jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle, Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa päähän.
Tsetsekärpänen.
Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille, sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua, sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken, jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla, joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.
Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan, ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle kertoi elämäkertansa.
Sebituane.
Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa. Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan. Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi. Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui hajallaan pitkin valtakuntaa.
Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen. Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa luettu Livingstonen syyksi.
Sambesi.