Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle, 300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata, kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m. Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien merelle.
Buurien mielivaltaisuutta.
Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60 henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.
Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota, matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut. Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon maakilpikonnia.
Baobab.
Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään, jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.
Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä, viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa, kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin, eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin, että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa. Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa, ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.
Linjantissa.
Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena ihmeenä.
Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa, pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.