Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä. Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin suuret määrät.

Sambesin yläjuoksulle.

Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33 veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon. Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin. Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin, jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.

Barotse-laakso.

Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia, muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka, käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen, heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa. Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa, riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.