Amatsoneja.
Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären, jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään, lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja. Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen, päällikön, sopinut olla arka.
Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä, joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa. Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia; ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.
Shintissä.
Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa, varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset, suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.
Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla, suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei — edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän, eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut, ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen, kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.
Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin, ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan »Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia, jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi, Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.
Sadeaika.
Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä, joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste. Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen sen kuivana.
Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m. toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27 henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka vettä.