Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle. Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi, sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia. Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille, joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina. Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä erinomaisesti.
Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin lujan äänen, että melkein maa tärisi.
Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha, olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin runsaasti retkikunnan ravinnoksi.
Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi »kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin tervehtijät vaivasivat itseään.
Paratiisimaisia maisemia.
Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.
Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita, kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle. Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin leveäteräisiä keihäitä.
Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa muistuttava laite.
Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa vuorijono.
Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.