Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan, jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84 orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon. Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä orjuudesta vapautettuja.
Shiren ylämaan lähetysasema.
Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka. Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä oppimaan.
Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6 p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli- ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto, ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui heitä vastaan.
Venematka Njassalla.
Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre, jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä. Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei 70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä tavattu pohjaa.
Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.
Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä, purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky, joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat, huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!» Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.
Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä. Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita, joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato. Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin, ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin, veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai suolattuja heinäsirkkoja.
Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin. Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta, miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää. Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe varsinaista saalistaan.