Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa, niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja joutuivat siitä pahaan pulaan.
Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka, ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt. Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan, johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin 560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.
Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät takaisin.
Pakolaisia.
Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä. Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen, lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.
Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita. »Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa. Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.
»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin, ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä »cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi, jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»
Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain surullisesta kohtalosta.
Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.
Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä, että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.