Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa, vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin… Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta. Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä, sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä, pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani. Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin, missä olin.»
Kongon latvat.
Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki. Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti. Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä metriä syvää.
Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet. Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella, oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.
Matkalla Udjidjiin.
Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan. Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne. Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.
Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan. Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana. Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia. Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.
Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin. Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.
Udjidjissa.
Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan. Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään. Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.