Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta. Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia, valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.
Sota Miramboa vastaan.
Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan etsiessään.
Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan, Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu, koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.
Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.
Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja, jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista, ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.
Kapina leirissä.
»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua auta.»
»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin, jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin elein keskustelevan.
»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla, jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä tähdätä isäntäämme?'