Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet, Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa Tanganjikaa kohti.

Hunajalintu.

Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä, hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa, kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan. Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita, jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa. Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia… Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten. Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä, kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja, että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä. Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat. Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat. Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.